Monday, September 15, 2014

Pelkotiloja.

Menneenä viikonloppuna elettiin melko jännittäviä hetkiä, Kampalassa oli nimittäin meneillään Ugandan turvallisuusviranomaisten terrorisminvastainen operaatio. Kovinkaan paljon informaatiota emme tästä asiasta saaneet, satuimme huomaamaan Yhdysvaltojen suurlähetystön varoituksen heidän Facebook-sivullaan. En tiedä moniko teistä siellä tietää, mutta mulla on melko villi mielikuvitus tälläisissä asioissa ja pelkään milloin mitäkin (kiitos vaan jenkki-tv-sarjat). Toivon kovasti, etteivät nämä melko säännölliset pelkotilat enää tästä pahene, koska en haluaisi pelkojeni rajoittavan elämää. Onneksi aina yhtä rauhallinen mies ja mielenkiintoiset asiat ja ihmiset kuitenkin aina saavat minut astumaan ovesta ulos. Mutta toki tämänkaltaiset uutiset saavat minut erityisesti varpailleni. Sanomalehden mukaan viranomaiset onnistuivat pysäyttämään suunnitellun terroristi-iskun ja nyt tulisi noudattaa "enää" normaalia varovaisuutta. Hesarissa oli tapahtuneesta juttu, jos kiinnostaa lukea enemmän.

Aina en osaa oikein päättää, ovatko pelkoni aiheellisia vai kannattaisiko välillä relata. Toisinaan tiedän, että pelkoni menevät ihan yli. Muutaman viikon päästä täällä järjestetään mielenkiintoisen kuuloinen suuri katufestivaali, johon osallistuisin kovin mielelläni, mutta järki/pelko sanoo, ettei sinne kannata mennä. Väkijoukkoja kun on suositeltu välttämään. Että voipi olla, että jää väliin. Hieman järjettömämpi pelko liittyy tulevaan Sansibarin reissuun; lennämme nimittäin Nairobin kautta ja vaikka lentokentältä ei tarvitsekaan poistua, olen silti huolissani. Välillä niin huolissani, etten halua mennä ollenkaan. Toisinaan aivoni alkavat leikitellä kaikenmaailman kaameilla ajatuksilla ja joudun esimerkiksi soittamaan miehelleni varmistaakseni, että kaikki on kunnossa. Useimmiten kuitenkin saan itseni kasaan ja potkin turhat pelot pois päästäni ennen kuin niistä aiheutuu harmia muille kuin minulle. Yksi lause, joka yleensä toimii, on että olen mieluummin onnellinen nyt kuin pelkään koko ajan jotain mikä saattaa tapahtua. Yleensä lohduttaa myös ajatus siitä, etten voi ihan totaalinen nynny olla, kun olen tännekin muuttanut. Mutta lähtökohtaisesti uskon, että tietyn tasoinen varovaisuus ja pelko on järkevää. Kunhan murehtiminen ei vie suurinta osaa aivokapasiteetista.

Peloista puheenollen, tuntuu kuin olisin päässyt yhdestä eroon, ja melko yllättäen vielä. En nimittäin pelkää ajamista täällä, tai en ainakaan läheskään niin paljon kuin Euroopassa. Vihasin joka ikistä ajotuntia Puolassa ja suunnittelin aina sporamatkalla kuinka menisin vain johonkin kahvilaan istumaan pariksi tunniksi ja väittäisin kotona, että tunti meni hyvin (kunnes tajusin, ettei kyseisellä toiminnalla pääsisi kovin pitkälle). Suomessa jouduin pakottamaan itseni auton rattiin ja ajoin 80 kilometriä lihakset kauhusta jäykkänä niin etten meinannut päästä sängystä ylös seuraavana aamuna. En tiedä varmasti, mutta luulen että tietynlainen sääntöjen puuttuminen täällä on saanut minut rentoutumaan. Ja ne automaattivaihteet. Edes vasemmanpuoleinen liikenne ei häiritse. Mutta katsotaan, ehkä mieli vielä muuttuu, tänään on nimittäin tarkoitus olla mun yksinajamisen debyytti. En ole, katsokaas, vielä koskaan ajanut ihan yksin. Peukut pystyyn!

PS. Oon niin ylpeä mun pikku hauvelivauvelista. Eilen se meni ihan itse ulko-ovellle kun halusi pissalle. Jee, voitto!

***

On weekend we had some fearful moments (or I had) as we heard news about Ugandan security forces trying to catch some terrorists here in Kampala. According to today's newspaper the operation was successful and they caught 19 suspects. 

Once I heard the news on Saturday nothing would have gotten me out from our house. Luckily we did our shopping earlier that day, so we had no need to go anywhere. I don't know whether you know or not, but I am a quite fearful person, like the little Piglet from Winnie the Pooh, and I have way too scary imagination (special thanks to American TV-shows). Sometimes my brain just starts running and I am not able to stop it. I really, really hate these moments. It might come up to a point when I refuse to go somewhere because I imagine what kind of terrible things might happen or I need to call my husband in the middle of the day to make sure everything is ok. 

There is a big street festival in Kampala in the end of this month. It sounds very interesting, but I don't think I can go, as there is existing a warning of not going into crowds. Well, this fear might actually be pretty reasonable, but most of them are not. Sometimes I manage to get rid of these thoughts and fears by thinking that I'd rather be happy now than be afraid of something that might happen. I also like to remind myself that I cannot be a total pussy as I moved all the way here. And honestly, so far I don't remember regretting doing something I was afraid of (but please don't make me do bungee jump).

One fear that seems to have disappeared is my fear of driving. In Poland I used to play with the idea of skipping the driving class and going for coffee instead, until I realized that I would not accomplish anything by doing that. In Finland I forced myself to drive 80 kilometers all muscles tight of fear, so that it hurt to get up from the bed next morning. But here, I must say, I actually enjoy driving. Maybe it is the lack of rules that relaxes me. And the automatic gears. Anyhow, the real test will be today when I'm supposed to drive first time ever all by myself. Fingers crossed!

PS. I'm sooo proud of my little baby Kuba, who yesterday went to the door by himself to indicate that he needs to pee.

No comments:

Post a Comment